Matkustimme päiväreissulle Galleen, eteläisimpään rantakaupunkiin. Liikenne oli aivan kauhea, koska kaikki olivat liikkeellä. Siihen taas on syynä se, että huomenna on uuden vuoden aatto ja kaikki ostavat sitä varten uudet vaatteet. Toreja ja markkinapaikkoja oli joka puolella ja ostajia valtavasti.
Menimme Gallen vanhaan kaupunkiin pakoon hulinaa. Kuljeskelimme siellä kujasilla ja muureilla, söimme pikku ravintolassa ja nautimme rauhasta. Olimme juuri syöneet, kun saimme puheluita ja viestejä, että on annettu tsunamivaroitus. Kello oli silloin noin 15. Viestit olivat tulleet jo puolen päivän aikaan, mutta emme olleet huomanneet niitä. Olimme ihmettelleet, mihin kummaan kaksi viereistä pöytäkuntaa lähtivät kesken kaiken. Viestin saatuamme, mekin maksoimme ruokamme laskua odottamatta ja ajattelimme lähteä pika pikaa sisämaata kohti...bussilla tai ihan millä vaan.
Ketään ei kuitenkaan enää päästetty pois muurien ympäröimästä vanhasta kaupungista ja meidät evakuoitiin muurille muiden muassa. Mopolla kiertävät poliisit tms. ilmoittivat asiasta ympäriinsä ja estivät ihmisten lähdön kaupungille.
Muurit ovat 15-20 metriä korkeat ja Gallen ranta-alueen turvallisin paikka tsunamin sattuessa.
Kun pääsimme muureille, kaupungin liikenne oli jo melkein pysähtynyt, vain muutama tuk-tuk ajoi vielä ja poliisiautot, jotka tiedottivat kaiuttimien kautta tilanteesta.
Vastapäätä olevalla bussiasemakin tyhjeni kuin taikaiskusta, minne lie hävisivätkin niin nopeasti!
Paikallisilla oli muureilla mukana radio, mutta mehän emme ymmärtäneet siitä mitään.
Paikalliset olivat rauhallisia ja leppoisia ja heiltä kyselimmekin edellisestä tsunamista. Tämän päiväinen varoitus oli ensimmäinen näin laaja operaatio sitten 2004 olleen katastrofin jälkeen.
Puhelimen näyttöön tuli myös tiedote tilanteesta.
Kaikki sujui rauhallisesti eikä kukaan panikoinut, mutta meillä oli todella epätodellinen olo, pieni pelkokin rinnassa. Olimme turvallisella paikalla, mutta jos hyökyaalto tulisi, millainen seuraus siitä olisi ja mihin se vaikuttaisi meillä ja muilla, mikä olisi näky sen jälkeen, mistä saisimme kyydin, minkälaisen katastrofin keskelle joudumme jne. Mielessä velloi kaikenlaista.
Läheisen krikettikentän kaiuttimista tuli puoli neljän aikaan vielä pitkä varoitussignaali ja pitkä sepustus tsunamista.
Kun muureilla olevan kellotornin kello löi 16.00 neljä kertaa ikään kuin kirkon kellot, se tuntui aika karmaisevalta. Oli nimittäin juuri saatu viesti, että puolen tunnin kuluttua hyökyaalto on tulossa...jos on.
Muurilla oli myös perheitä, niin paikallisia kuin turistejakin. Kaikki olivat rauhallisia ja varsinkin lasten kanssa yritettiin olla ihan kuin ei mitään ihmeellistä olisikaan tulossa.
Näkyi siellä rukoilevia ihmisiäkin.
Miljoonakaupunki oli kuin kuollut.
Ihmiset tähyilivät lahdelle ja seurasivat veden liikettä kuin odottaen jotain tapahtuvaksi.
Variksetkin olivat odottavan oloisia.
Tuk-tuk ajokit ilmestyivät viemään halukkaita pois vai tuliko ne sinne itsekin turvaan. Chilipallokauppiaskin laittoi putiikin pystyyn muurin laidalle alle aikayksikön. Vettä ei saanut ostaa mistään lähettyviltä. Onneksi meillä oli vesipullot mukana. Annoimme niistäkin yhden hätää kärsivälle.
Kuin mieliä rauhoittaakseen alkoi yksi mies soittamaan kitaraa ja laulamaan balladeja. Ensimmäisen laulun jälkeen hän kertoi, että hän oli vuonna 2004 tsunamissa mukana ja pelastui kitaransa kanssa ja varmasti nytkin käy niin. "Dont vorry, be happy". Voi, että itketti.
Ihmiset tekivät laulujen soidessa kuka mitäkin.
Kuin sanattomasta sopimuksesta laulajalle kerättiin rahaa. Hän todella sai ihmisten ajatukset hetkeksi muualle kuin vallitsevaan tilanteeseen.
Miettiväisiä ilmeitä näkyi monilla kasvoilla.
Ei ollut nälkä, ei jano, ei huomattu auringon paahdetta niiden reilun kolmen tunnin aikana, jotka odottelimme, odottelimme...
Ilta alkoi hämärtyä ja tuli mieleen, pitääkö yö viettää muureilla, kun jälkijäristyksistä alkoi tulla viestejä. Samalla kaupungin takaa nousi uhkaavia ukkospilviä. Hyttyset hyökkäsivät kimppuun. Me vain odottelimme............
Kaikki laivat ja isommat veneet lähtivät heti varoituksen tultua avomerelle turvaan mahdolliselta hyökyaallolta.
Kaiuttimesta kuului, että vaara on ohi ja kansa alkoi pikkuhiljaa valua kohti kaupungin keskustaa ja kuka milläkin saamallaan kyydillä majapaikkaan.
Meistä huolehdittiin hyvin koko ajan. Suomalaiset työtoverimme ohjeistivat meitä puhelimitse ja viesteillä. Kyyti löydettiin nopeasti, mutta tuk-tukin kuski ei ilmeisesti oikein osannut paikkoja ja alkoi ajamaan hämärää sivukujaa, kunnes sanoimme topakasti että ei. Rantakatu oli suljettu ja moottoritielle ei päässyt tuk-tukilla ajamaan. Bussit eivät kulkeneet ja taksit ajoivat isompia ryhmiä. Jouduimme tulemaan pikkuteitä pitkin sisämaassa. Teillä oli hirveä ruuhka tuk-tukeista. n 45 km matka vei 2 tuntia. Pimeät, kuoppaiset ja mutkaiset tiet ja salamat taivaalla olivat mieleenjäävä kokemus. Lopulta pääsimme onnellisesti nukkumaan. Meille oli järjestetty tilapäinen majoitus Hikkaduwan korkeimmalle paikalle. Kiitos suomalaisten työkavereidemme.
Illalla pääsi itku helpotuksesta ja olo on kuin kodittomalla kuunaan.
Päässä on iso ajatus, mutta vielä se on ihan palasina, sen verran kova säikäys tämä oli.
